Kuluneella viikolla tyhjensin kaapit ja varastot, joihin olikin vuosien varrella kertynyt ihan kiitettävästi kamaa. Löysin varaston perältä pahvilaatikoita, joihin olin sullonut avioeroani edeltäviä vaatekertoja. Tiedän, että olen ollut hoikka, mutta en voinut uskoa silmiäni kun roikotin vaatteita edessäni. Meikä on kolme vuotta takaperin ollut kokoa 34/36! Nyt on hyvä, jos edes neljäkakkonen menee päälle.
Pikkuruisten vaatteiden löytäminen sai minut pohtimaan nykyistä eloa ja oloa. Olen täysin selvillä siitä, millä tavoin elämäni on erilaista kuin ennen ja olen jäljittänyt syyt painonnousulle. Vaikeinta tässä kaikessa onkin itsensä aktivointi ja sen myöntäminen, että aina ei todellakaan tarvitse olla puputtamassa. Myös annoskokoni ovat venyneet kohtuuttomiksi. Viimeksi tänään sain itseni kiinni vetämästä samankokoista annosta kuin suurikokoisempi mieheni.
Minun tapauksessani kyse on yksinkertaisesti omista valinnoista. Mitä siis valitsen huomenna? Kunnon aamupalan, säännölliset ruokailuvälit ja hieman liikuntaa? Vai päätteen edessä istumista, hiukopalojen napsimista ja telkkarin töllöttämistä?
Syyt lihomiseen ovat selkeät. Olisiko tuo "hän rakastaa minua kurveineen kaikkineen" pahin? Pidemmällä tähtäyksellä ja terveyden kannalta hoikempaa naista saisi varmaan rakastaa kauemmin.
Samaa kamppailua täälläkin. Nyt irtaudun tästä koneen ääreltä ja lähden ihan pikkuiselle lenkille koiran kanssa.
Kirjoittanut: Tekosyy | 1.10.2006 klo 20.28