Laiskamadolla oli blogissaan kirjoitus malleista, ja minunkin on ihan pakko kantaa korteni kekoon. Luvassa kärjistettyä ja taatusti provokaatiohenkistä paatosta.
Ymmärrän vallan hyvin, miksi tänä päivänä laihuuden ihannointi on niin tavallista. Länsimainen, läpeensä visualisoitunut nykykulttuuri ja -yhteiskunta syytää eteemme mitä useimmiten kuvia ja kertomuksia erilaisista ruumiillisuuksista. Yhä useammin nämä hoikat ja jopa äärimmäisen laihat ruumiit yhdistetään miellyttäviksi, haluttaviksi ja tavoiteltaviksi miellettyihin asioihin. Visuaalisessa kulttuurissa nuoruus ja laihuus merkitsevät samaa kuin olla suosittu, olla menestynyt ja pärjätä elämässä. Lisäksi laiha ruumis vihjaa, että kyseinen yksilö hallitsee elämäänsä, on ahkera ja aktiivinen.
Minua ottaa päähän se, että vaatimus kontrolloida ruumista kohdistuu erityisesti meihin naisiin ja me vielä mukisematta hyväksymme sen. Jostain kumman syystä emme arvosta itseämme. Meidän täytyisi olla yhä hoikempia, yhä kauniimpia, yhä rypyttömämpiä ja yhä karvattomampia. En suinkaan väitä, että naisten tulisi röhnöttää kaiken päivää sohvalla läskeihinsä ja karvoihinsa kietoutuneena, mutta hei jotain rajaa!
Tulen aina niin surulliseksi, kun kuulen kuvankauniin ystävättäreni soimaavan itseään ja ruotivan oletettuja huonoja puoliaan. Tulen surulliseksi, kun huomaan tekeväni sitä itse. En syytä mediaa saatika viihdebisnestä naisten huonosta olosta. Ennemminkin haluaisin populaarikulttuurin hyväksyvän monenlaiset ruumiillisuudet ja monet erilaiset tavat olla "kyllin hyvä". Haluaisin myös, että me naiset joskus pysähtyisimme pohtimaan, mitä erilaisia vallan muotoja laihuuden kuvastojen takana piilee.
Onneksi yhä useammat firmat, jotka kohdentavat palvelujaan naisille, ovat avartaneet kuvastoaan naisvartaloista. Mielestäni esimerkiksi Dove:n ja Lindex:in kampanjat ovat arvokkaita siksi, että ne eivät pyri kategorisoimaan naisvartaloa yhteen, äärimmäisen kapeaan muottiin. Näkisin, että Dove:n ja Lindex:in kampanjoissa käytetyt mallit antavat paremman imagon esittelemälleen yritykselle/tuotemerkille kuin äärimmäisen laihat mallit. Ja mikä tärkeintä, me kuluttajat koemme samastuvamme helpommin meille tarjottuun tuotteeseen tai palveluun, kun sitä mainostaa "yksi meistä". Olenkin viime aikoina käyttänyt valtaani kuluttajana, ja ostanut vain niitä tuotteita joiden mainonta ja yrityskuva miellyttää minua.
Ja vielä siitä Mallikoulusta...
Henk.koht. minua suorastaan vitutti meidän virallisen mallimammamme sanat siitä, kuinka mallien kuuluu olla laihoja (insert Miss Snellman's tone of voice here). Niinpä. Ensinnäkin, mielestäni olisi hyvä tehdä ero laihan ja hoikan välillä. Toiseksi, on totta että muotibisneksen rajat ovat äärimmäisen kapeat. Haluaisin kuitenkin herättää keskustelua siitä, kuka tai mikä nämä rajat oikeastaan määrittää. Tuoton perässä juoksevat mallimammat, homoseksuaalit designgurut, länsimainen kauneusihanne, globaali viihdebisnes vai me kuluttajat?
Uskon vahvasti, että kaikki kulttuurissa ja yhteiskunnassa vallitsevat rajat ovat yhteiskunnallisten toimijoiden jatkuvan neuvottelun tulosta. Rajat itsessään eivät ole luonnollisia, vaan keinotekoisia ja sovittuja ja siten muutettavissa. En väitä, että esimerkiksi muotibisnes muuttuisi yhdessä yössä runsaampaa naisfiguuria syleileväksi lintukodoksi. Uskon kuitenkin, että mikäli me kuluttajat suhtautuisimme yhä kriittisemmin muotibisnekseen ja sen tarjoilemiin identiteettimalleihin, saattaisi naisruumiillisuuksia esittelevä muotikuvasto monimuotoistua. Äänestäkäämme siis kukkaroillamme ja valinnoillamme!
Juuh, olen idealisti ja uskon muutokseen. Muuten en jaksaisi.
Kommentit